Kukkaketoja ja tähtitaivaita

 

Pablo Neruda on yksi suosikkirunoilijoistani, ja olenkin saanut paljon inspiraatiota hänen runoistaan. Neruda oli chileläinen Nobel-palkittu runoilija, jonka runoissa esiintyy paljon rakastamani teema meri; esimerkkeinä teokset Meren ja yön portit, sekä Kapteenin laulut. Saipa ensimmäinen näyttelyni Haaveita ja harhoja nimensäkin eräästä Nerudan runosta.

Tämä teos Sinun silmistäsi minua katsovat suurimmat tähdet sai nimensä Nerudan runosta Täällä sinua rakastan (Here I love you). Mielestäni suomennos ei ole kovin kummoinen, mutta englanniksi runo on ihana. Koska en voi tekijänoikeudellisista syistä laittaa tähän koko runoa, siteeraan pienen pätkän. Koko runo löytyy helposti googlaamalla ja suosittelen lämpimästi tutustumaan siihen ja muuhunkin Nerudan tuotantoon.

But night comes and starts to sing to me.

The moon turns its clockwork dream.

The biggest stars look at me with your eyes.

And as I love you, the pines in the wind

want to sing your name with their leaves of wire.”

Omassa maalauksessani näen rakkautta, kukkaketoja ja tähtitaivaita. Kuten olen paljon puhunut rakkaudestani tähtiin ja avaruuteen, ei varmasti tule yllätyksenä, että etenkin tämä pätkä runosta iski sieluuni. Niin lumoava kuin tähtitaivas onkin, vielä lumoavammat ovat silmäsi, joita voisin katsella ikuisuuden.

Maailmanlopun haaveita

Tässä ensimmäinen osa uudesta blogisarjastani, jossa kerron tarinoita teosten takana. Julkaisen näitä aina silloin tällöin, koska ajattelin, että olisi ehkä kiinnostavaa tietää, miten ja miksi minä olen nähnyt ja kokenut oman työni. Minua myös kiinnostaa tietää, miten sinä teokseni näet. Voit esimerkiksi jättää kommentin tähän alle 🙂

Tämän tauluni nimi Apocalyptic dreams on tulkittu monin eri tavoin, pääosin kuitenkin toiveikkaissa merkeissä. Tässä alla muutama tulkinta:

Jos kyse on toiveista tai haaveista, ehkä ajatuksena on jokin ihme, joka muuttaa tilannetta, ei niinkään musertava lopunajan ennustus. Kuvan voi tulkita niin monella tavalla.”

Uuden vääjämättömyyden alkua. Sitähän käytännössä maailman loppuminen tarkoittaa. Ei ajallista loppua, mutta uutta maailmaa missä perspektiivi häviää.”

En näe tuossa maailmanlopun tunnelmia ensinkään, vaan unelmia, jotka odottavat ilmentymistään ja toteutumistaan…”

Maailma, jossa elämme, on täynnä kärsimystä. On köyhyyttä, sotia, nälänhätää, eläintehtaita, kokonaisten elinympäristöjen tuhoutumista… Ilmastonmuutos on yhä suurempi uhka, ei pelkästään seuraaville sukupuolville, vaan muutoksista kärsimme myös me oman elämämme aikana. Äskettäin uutisoitiin, että luonnonvarat on jo nyt kulutettu loppuun tältä vuodelta. Tämä tapahtuu vuosi vuodelta aiemmin.

Rikkaat rikastuvat ja samalla kolikon toisena puolena köyhät köyhtyvät. 26 ihmistä omistaa yhtä paljon kuin puolet väestöstä, eli saman verran kuin 3,8 miljardia ihmistä. (”Tuloerot ovat hyväksyttäviä, jotta erot ihmisten lahjakkuudessa ja ahkeruudessa voidaan palkita.”) Minä en osaa ratkaista globaaleja ongelmia, mutta minä en myöskään halua hiljaa hyväksyä niitä ja sanoa, että näin ne asiat vain ovat. Näin niiden ei kuulu olla.

Itselleni Apocalyptic dreams tarkoittaa juuri sitä itseään; maailmanlopusta haaveilua. Maailmanlopun voi käsittää monin tavoin, itse ajattelen sen sellaisen maailman loppuna, jollaisena olemme tottuneet maailman näkemään. En haaveile ihmiskunnan tuhosta, vaan esimerkiksi nykyisen riistävän talousjärjestelmän kaatumisesta, mikä on vääjäämätöntä ennemmin tai myöhemmin.

Tauluun valitsin tummia sävyjä; violettia ja hyvin syvää sinistä, mutta toisaalta vaaleana sävynä käytin hopeaa (jokaisella pilvellä on hopeareunus). Mielestäni taulu kuvaa kauniilla tavalla maailmanloppua; se ei ole loppu, vaan uuden paremman maailman alku.

Vapaa taide

Mielestäni taide kuuluu kaikille, eikä vain pienelle ”taide-eliitille”. Jokaisella on oikeus nauttia taiteesta. Jokaisella on myös oikeus luoda taidetta, ja saada sitä esiin, riippumatta ulkotaiteellisista tekijöistä. Valitettavasti ihan jo pelkkä sukupuoli saattaa rajoittaa mahdollisuutta päästä esittämään taidettaan. On ollut kuitenkin ilahduttavaa huomata, että tämä on huomioitu, ja tilannetta on pyritty tasapainottamaan.

Toisaalta näyttelytiloja voi olla vaikeaa saada, jos et ole taideyhteisön silmissä ”oikea taiteilija”, eli tutkinnon suorittanut kuvataiteilija. Myös taideseuroihin on omat kriteerinsä; koulutus ja muut meriitit, kuten palkinnot, aiemmin järjestetyt näyttelyt, apurahat jne. Näillä asioilla ei mielestäni ole mitään tekemistä taiteellisen sisällön kanssa. Kuka ylipäänsä saa päättää, mikä on hyvää taidetta? Mikä on sellaista taidetta, joka saa päästä esiin?

Taiteen tulisi saavuttaa enemmän ihmisiä. Galleriat eivät välttämättä houkuttele sisäänsä mattimeikäläisiä, joihin vahvasti itsekin lukeudun. En ole koskaan käynyt yhdessäkään galleriassa. Ihan tosi. Museoissa kyllä käyn, mutta en koskaan gallerioissa. Taiteen tulisikin olla helpommin saavutettavaa ja päästä enemmän julkisiin tiloihin. Tulla meitä vastaan kadulla tai vaikkapa lähikaupassa siten, että voimme kokea sen ikäänkuin muun elämän ohella.

Suuntaukset, jotka pyrkivät haastamaan kapitalismia Banksyn tyyliin, ovat tietyllä tapaa itse epäonnistuneet irtautumaan kapitalismista, vaikka tietysti joudumme toimimaan tässä järjestelmässä joka tapauksessa. Sen sijaan, että pyrkisi toimimaan tästä näkökulmasta, voisi keskittyä vain siihen, miten taidetta saadaan ihmisten nautittavaksi julkisiin tiloihin ilman mitään kulisseja. Taide ei vaadi analyysiä toimiakseen, vaan se tarvitsee kokijan ollakseen ylipäänsä olemassa. Meidän tulisikin pohtia, kuinka saamme lisää kokijoita.

Tämä ajatus mielessäni minulla on loppukesästä näyttely Sturenkadulla Katugalleria Mutterissa, joka on siis lasikuutio. Ihanaa saada sellaista tilaa taiteelle, joka normaalisti näkyy katukuvassa mainostilana. Työni ovat kaikkien nähtävillä, 24 tuntia vuorokaudessa, viikon jokaisena päivänä, kolmen viikon ajan. Järjestän myös kaikille avoimet avajaiset. Otetaan yhdessä kaupunkitilaa haltuun!

Pohdintoja taiteilijuudestani, taiteen tekemisestä ja taide-elitismistä

TOXIC, 2018

Blogini on ollut aika uinuva ja harkitsin jo sen poistamista kokonaan. Mutta sitten mietin, että eihän mulla ole mitään tarvetta suorittaa tai ylipäänsä velvollisuutta kirjoittaa sitä aktiivisesti (etenkään kun nettisivuni ei ole pääasiallisesti blogi). Kirjoitan sitten, kun tuntuu siltä. Ja nyt tuntui siltä.

Näyttelyni Finlandia-talolla ylitti odotukset. Se, miten laajasti siitä puhuttiin, ja miten suuren palautemäärän siitä sain, oli jotain aivan käsittämätöntä. Kiitos teille kaikille! Tuli todella hyvä mieli siitä kaikesta kannustavasta palautteesta, tästä on hyvä jatkaa eteenpäin kohti uusia seikkailuja entistä varmempana taiteilijana. Kevät ja kesä menee luomistyön ja vapaa-ajan parissa, mutta syksyllä on kolme näyttelyä Helsingissä ja Vantaalla samalla Haaveita ja harhoja-teemalla, osin myös uusien töiden kera. Ensi vuonna on uusi näyttelykokonaisuus ja toivoisin, että pääsisin pitämään näyttelyn myös pääkaupunkiseudun ulkopuolella. Kaikenlaiset yhteistyökuviot kiinnostavat myös, otan mielelläni ideoita ja ehdotuksia vastaan.

Mun asiakkaat on aivan parhaita. Tulee aina tosi hyvä mieli, kun näkee miten iloinen ja fiiliksissä asiakas on taulustaan. Olen onnistunut luomaan jotain sellaista, joka voimaannuttaa ja ilostuttaa ihmisiä. Mikä voisi olla parempaa. Tän takia musta on tosi kiva myydä itse omat työni ja mielelläni käyn myös keskusteluja asiakkaan kanssa. Ja etenkin kuulen minkälaisia fiiliksiä työ heissä herättää ja mihin he aikovat sen laittaa esille. Mieluusti myös otan vastaan kuvia taulusta seinällä.

Musta on myös mukavaa, että mun asiakkaat, ja toki myös seuraajat, tietää musta jotain, millainen ihminen on tämän taulun luonut ja mistä mun taide kumpuaa. Vaikka julkisuus (julkinen tili ja avoimet kertomukset) aluksi suorastaan kauhistuttivat, nykyään suhtaudun siihen aika neutraalisti. Toki tiedostan, että olen kaikkien nähtävillä, mutta sen kanssa on vaan tultava toimeen.

Taidekuviot ovat jo nyt paljon pidemmällä kuin mitä ikinä olisin uskaltanut edes haaveilla. Siksi onkin ollut hyvä hetki pysähtyä pohtimaan minkälainen taiteilija minä haluan olla. Minulle on aina ollut tärkeää, että taiteeni on helposti kaikkien saatavilla ja nähtävillä. Tätä olen edistänyt sillä, että hintani ovat selkeästi nähtävissä ja maksujärjestelyjen suhteen olen joustava. Tämä on toisaalta johtanut siihen, että myyn edelleen töitäni tappiolla (koska tekniikka on todella kallis ja hävikkityömäärä suuri). Olen ajatellut sen niin, että maksan oppirahoja ja toisaalta saan tästä itse niin paljon, että olen myös valmis maksamaan siitä itse.

Toisaalta haluan, että taidettani pääsee helposti näkemään. Tällä tarkoitan helposti lähestyttäviä esteettömiä tiloja, joihin jokainen voi kokea olevansa tervetullut. Tämän vuoksi olen päättänyt ainakin tämän ja seuraavan vuoden osalta, mahdollisesti pysyväisratkaisuna, jättää virallisemmat galleriatilat väliin, vaikka joihinkin sellaisiin minä olisin taiteilijana ollut kuitenkin tervetullut hakemuksiini saamieni vastausten perusteella. Tämän ja seuraavan vuoden aikana siis aion suosia avoimia kulttuuritiloja, kuten kulttuuritaloja ja kirjastoja, joissa voi rennon vapautuneesti käydä tutustumassa teoksiini, miksei samalla myös muuhun kulttuuriin.

Toisaalta etenkin galleriatoiminnassa minua häiritsee elitismi, joka on aina mukana taiteessa. Taidetta käytetään statussymbolina, oman arvon osoittamiseen. Inhoan elitismiä yli kaiken. Myös siinä on oma elitistinen ryhmänsä, joka saa päättää mikä taide ansaitsee tulla esille, eli mikä on hyvää taidetta. Jos haluat päästä ns. tavoiteltuun paikkaan, sinulla pitää olla pitkä ansioluettelo. Leikkitaiteilijoilla (ilman koulutusta), kuten minulla, ei ole mitään asiaa tällaisiin paikkoihin, ei vaikka olisi taiteillut vuosikymmenet ja työt olisivat todella tasokkaita. Töillä ei ole juurikaan merkitystä, vain sillä mitä olet saavuttanut (aka suorittanut) ja minkä verran olet luonut ympärillesi kissanristiäisissä sosiaalisia verkostoja. Jos et ole ollut arvostetuissa paikoissa aiemmin, et tule pääsemäänkään sellaiseen. Aikamoinen noidankehä. Tämän tiedostaen olen hyvin kiitollinen luottamuksesta, jota Finlandia-talolta osoitettiin minua ja taidettani kohtaan. Minun ei tarvinnut esitellä ansioitani, menin työt edellä, niinkuin sen kuuluukin mennä. Toki tunnettavuus on ihan järkeväkin seikka taiteilijoita galleriaan valitessa, mikäli haluaa saada vierailijoita. Mutta se ei voi eikä saa olla pääasiallinen peruste.

Sosiaaliset verkostot ovat toinen asia, mitä inhoan. Tai no en sosiaalisia verkostoja itsessään, vaan tapaa, jolla niitä luodaan. Jos niiden luominen on aktiivista, ihminen pyrkii miettimään kaikessa, kuinka hän siitä hyötyy. Ihmisiin tutustuminen ei ole itseisarvo, vaan arvo tulee siinä, kuinka hyödyn siitä, että tunnen tämän ihmisen. Ihminen käy tapahtumissa lisätäkseen tunnettavuuttaan ja tutustuakseen ihmisiin, joista voi hyötyä myöhemmin. Itse olen erittäin epäsosiaalinen ja jo pelkkä ajatuskin laajoista sosiaalisista verkostoista, ja niiden ylläpitämisestä, tuntuu hyvin kuormittavalta, puhumattakaan siitä, että niitä pitäisi luoda jotenkin.

Pohdin myös sitä, miten haluan tyyliäni kehittää; pitäisikö uudistaa tyyliäni. Päädyin lopputulemaan, että ei (ainakaan toistaiseksi). Se ei ole minulle luontevaa ja toisaalta miksi mennä muuttamaan hyväksi havaittua. Kehitys on kuitenkin vääjäämätöntä, ei ole mahdollista täysin jumittua samaan kaavaan. Käytän töissäni samoja värejä tauluista toiseen, mutta taulut ovat silti erilaisia ja niistä välittyy erilaisia fiiliksiä. Kaikilla on oma tarinansa.

Mitä ajatuksia nämä pohdintani sinussa herättävät? Keskustelua voi jatkaa esimerkiksi Facebookissa ja Instagramissa, tai sitten yksityisesti viestein 🙂

Ihania kevätpäiviä toivotellen, Nata

Kuulumisia

Heippa vaan! Aika kertoa hieman kuulumisia 🙂

Olen nyt saanut näyttelytyöni valmiiksi helmikuussa Finlandia-talolla järjestettävää ”Haaveita ja harhoja”-nimistä näyttelyä varten. Olipa yksi työmaa sekin! Olen aiemmin tehnyt taidetta täysin vapaasti, mutta nyt jouduin miettimään mm. sellaisia asioita, kuin että sopiiko tämä työ ja tämä värimaailma, tai vaikkapa tämä nimi, yhteen muiden näyttelyyn menossa olevien töiden kanssa. Onko työ tarpeeksi samanlainen, mutta silti tarpeeksi erilainen, kuin muut työt? Tykkääköhän muut tästä?

Olin turhankin kriittinen töitäni kohtaan. Mikään ei tuntunut tarpeeksi hyvältä. Kaikissa oli jotain vikaa. Joissain oli pelkkiä vikoja. Kunnes lopulta päätin, että en välitä enää, koska muuten en saa ikinä näyttelytöitä valmiiksi. Olen saanut tähän asti töistäni pelkkää positiivista palautetta (kiitos siitä!), minkä turvin uskalsin irroittautua kriittisistä ajatuksistani. Toisaalta; vaikka itse en pitäisi jostain, joku muu saattaa pitää. Ja sama toisinpäin. Minä olen siis varmasti huonoin ihminen arvioimaan omaa taidettani. Miksi edes pyrin täydellisyyteen, kun yleisesti pidän särmiä ja epätäydellisyyttä kiehtovana? Päädyin valitsemaan 20 täydellisen epätäydellistä tauluani näyttelyyn. Runoilija Vehka Hakonen on tehnyt tauluihini kauniit runot. Ne löytyvät myös täältä nettisivultani ja somekanaviltani töiden ohesta. Olen todella innoissani tästä poikkitaiteellisesta yhteistyöstämme.

Nyt kun näyttelytyöt on tehty, olo on aika tyhjä. Ideoita olisi vaikka mihin, mutta tuntuu, että tässä välissä pitäisin mielelläni hieman lomaa maalaamisesta ja kaikesta siihen liittyvästä. Olen nimittäin maalannut yötä päivää (noh, lähinnä öitä) useamman kuukauden ajan ja ajatukset ovat olleet tulevassa näyttelyssä lähes 24/7. Toisaalta uusien tekniikoiden ja väripalettien kokeilu houkuttelee sen verran, että tuskin maltan kauan lomailla. Haluan saada takaisin sen kokeilun ja yrittämisen innon. Kaikki lähti ajatuksesta ”ei tarvii olla hyvä, tärkeintä on se, että on kivaa”, ja siihen haluan päästä takaisin. Haluan päästä sotkemaan väreillä, oppimaan ja yllättymään. Rutiinit ja turha kriittisyys tappaa luovuuden, ja sen huomasin itsekin.

Nata

Kiva, että tulit kurkkimaan blogiani!

Blogini tulee keskittymään pääasiassa kuvataiteeseen, mutta tuskin muitakaan taiteen muotoja unohdetaan. Olen nimittäin intohimoinen musiikin, kirjallisuuden ja runojen ystävä.

Itse teen akryylimaalauksia ns. kaatotekniikalla. Rakastan etenkin akryylivärien kirkkautta, mukautuvuutta ja nopeaa kuivumisaikaa. Maalaan myös akvarelliväreillä, mutta se on jäänyt vähemmälle viime aikoina.

Suosikkiteemojani ovat muun muassa avaruus ja meri. Inspiraationi ammennan pääasiassa siis taivaalta ja merenrannalta, mutta myös musiikista ja runoista. Joskus kuunnellessani musiikkia näen sen väreinä ja minun on suorastaan pakko ryhtyä maalaamaan samantien.

Tyyliäni on kuvailtu hieman tummanpuhuvaksi, mutta sellainen minä taidan itsekin olla. Rakastan tummia ja syviä sävyjä, sekä vahvoja kontrasteja. Teen toki välillä kirkkaampia ja värikkäämpiä töitä.

Tällä hetkellä teen töitä näyttelyä varten. Joten pysy kuulolla!